|
Pieni Levykauppa
7"
12" / LP
CD
dvd & tapes
used & rare
others
rintanapit
vintage
tilausohjeet
Psychedelica Records
Jäämeri Tuotanto Ky
Psychedelica
blog
|
Psychedelica Records
ARVIOITA
Another Sinking Ship • Brutopia •
The Coffinshakers • Derrida • The Dwyers • Hemminki P. • Nazi Death
Camp • Rejected • The Sörsselssöns
ANOTHER SINKING SHIP
Works Well in a Crowded Area 7"EP
 Chambers
Magazine.com:
Tämä yhtye yllätti mukavasti Puntalassa, joten toki piti ottaa tämä
EP:kin kuunteluun. Ja laadukasta tavaraahan sieltä löytyikin. Tyyliä
kuvailisin melodiseksi ja emotionaaliseksi keskitempopunkiksi. Mitään
suorasti verrannolisia orkestereita ei tähän hätään muistin sopukoista
paljastu, ehkä jotain samaa kuin Manifesto Jukeboxissa ja jotain samaa
kuin On A Solid Rockissa ja miksei Wastedissakin mutta kovin hakuammuntaa
nuo vertaukset ovat, kun asiaa tarkemmin miettii. Toteutus toimii erinomaisesti.
Tempovaihdokset ja kitaramelodiat tuovat mukavaa vaihtelua ja toki myös
laulajan ääni on keskeisessä osassa ASSin äänimaailmaa. Vaikka EP:n
kaikki kappaleet ovat hyviä, B-puoli kuulostaa aavistuksen A-puolta
paremmalta. Jostain marginaalisista tekijöistä tämä johtunee. Pirteää
menoa kyllä kaikin puolin, mukavaa kuulla välillä tällaista keskitempo-menoa
eikä aina jumalatonta koohotusta. Sanoituksissakin varmaan puidaan ihan
asiaa, mutta teksti-liitteen puuttuessa en paremmin tiedä.
Tuomas Koskinen - 22.1.08
Maximum Rock'n' roll - Issue 298 March 2008:
Within seconds of hearing this Finnish band for the first time, I was
immediately hooked on the raspy and melodic sound reminiscent of "Nine
Years Later" by BORN AGAINST, mid-period stuff by ARTICLES OF FAITH,
or even a bit of LEATHERFACE. Some of the songs are concerned with issues
("Fat Western Man" being my favourite), and some are personal, but all
are excellently written and performed.This will be a band to watch out
for.
Bob Goldie
Ox-fanzine.de - Ausgabe 75:
Dem Titel und dem Cover (Kind mit Maschinengewehren in den Händen) nach
zu urteilen, hätte ich auf ziemlichen Krach geschlossen. Doch weit gefehlt.
ANOTHER SINKING SHIP aus Tampere, Finnland spielen eine Mischung aus
Punk und Hardcore, bei der genau die richtigen Zutaten der beiden Richtungen
berücksichtigt wurden. Melodien, die sich im Ohr festsetzen und gleichzeitig
rotzig genug sind, um den Spaßpunkerverdacht sofort abweisen zu können.
Dazu eine gehörige Portion Härte, ohne auch nur ein bisschen prollig
zu wirken. Gesangsmäßig eher gesungen als geschrieen, mit vereinzelten
Background-Chören versehen und einer großen Menge an politischer Attitüde.
Vier Lieder, die durchweg gelungen sind und auf Mehr hoffen lassen.(8)
Sebastian Banse
Plastic Bomb.de:
Schwungvoller Hardcorepunk mit "Good night white pride"-Attitüde. Melodisch,
aber kein Melodycore. Hart, aber kein Hardcore. Punkig, aber... doch
! Punk isses auf jeden Fall. Schnell, gradlinig, ein bisschen wie WASTED
und BOIMBSHELL ROCKS früher. Streetpunk, Punkrock, whatever... Die Energie
zählt, Melodien sind am Start, ..ne korrekte Einstellung auch, Artwork
ist langweilig - na und...? 4 Songs der flotten Finnen. Da gibbt nix
zu meckern.
Micha - 24.09.2007
Profane Existence - Issue 55:
It's hard to believe that this is a new band, because from the second
the needle dropped my head was bobbing like I'd had this 7" for years.
The debut EP from Finland's A.S.S. is four songs of extremely catchy
melodic hardcore that was made for live sing-a-longs. There's really
no way to tell that thy aren't veterans of the scene with great writing,
creative artwork, and smooth recording. Look for a full lenght next
year.
Jake
RUMBA (21-22/07):
Seiskatuumaisen julkaissut manselaisretkue on jo ehtinyt aiheuttaa sylkirauhasten
liikatoimintaa muutamissa. Ei ihme. Vanhan koulun riffiryske ja Juhon
sufilaiset kurkkuäänet laittavat painamaan playta yhä uudestaan. Jos
melodista hc-linjaa räimivän viisikon alkusoitto toimii, pääomaa pääsee
kasvattamaan keväällä ilmestyvällä albumilla, jonka tuuttaa ulos nykyinen
emoaluksensa Combat Rock Industry.
Juhana Hurula
BRUTOPIA / LÄHDÖN AIKA
split 7"EP
 Miasma:
Rautaisannos raskasta ja rujoa kotimaista (7/10)
Tällä kertaa sananlasku “mitä useampi kokki, sitä
huonompi soppa“ ei käy toteen, sillä julkaisutahojen
runsas määrä ei ole vaikuttanut heikentävästi
kyseisen sävelteoksen taiteelliseen lopputulokseen.
Brutopiaan olin aikaisemmin tutustunut muistaakseni vain livenä
ja yhtyeestä oli jäänyt omaperäinen vaikutelma,
koska he käyttävät sattuvalla tavalla sämplejä
luomaan lisävivahteita. Eikä tyyli ole muuttunut, sillä
bändi aloittaa osuutensa harjoittamaansa yhteiskuntakritiikkiin
sopivalla lainalla ja sämplejä käytetään myös
myöhemmin. Ensimmäinen kappale Ajatus on huomattavasti alkuperäistä
nopeampi versio Lähdön Ajan vanhasta biisistä. Olen niin
tottunut hitaampaan tempoon, etten oikein voi sulattaa tätä
uudisversiota. Kaksi muuta rallia kulkevat samaa vauhtia ja ovat ihan
kunnollista raskasta hardcorea ironisella otteella. “Pannaan köyhät
kyykkyyn, nyt me tehhään rahhaa!“
Viisikoksi paisunut Lähdön Aika ei ole nopeimmillaan ja tuo
näin seiskalle sopivaa vaihtelua. Aloitusbiisi on tyylillisesti
tuttua tavaraa, Markon tuskan täyttämää huutoa säestää
verkkainen ja tummanpuhuva musisointi. Tosin mukana on nyt hieman melodisiakin
sävyjä, joiden poissaolo ei olisi minua liiemmin harmittanut,
sillä tuollainen kepeys oikein sovi yhtyeen ultrapessimistiseen
sanomaan. En jaksa ei ole loistokkainta Lähdön Aikaa, sillä
he ovat usein onnistuneet loihtimaan tarttuvampiakin sävelmiä.
Nyt ilme on myös hieman liian rauhallinen, suurin raivo tuntuu
olevan poissa. Hyvinkääläiset päättävät
levyn tekemällä vuorostaan kunniaa a-puolen nelikolle, mikä
on kyllä ihan kohteliasta. Oma materiaali olisi silti ollut tervetulleempaa.
Kyseessä on kelpo split, mutta suuhun jäi silti hieman valju
maku. Vai odotinko jälleen kerran liikaa? Niitä jotka eivät
ole vielä hankkineet vinyylisoitinta lohduttanee tieto, että
Reset Not Equal Zero on julkaisut CDr-version, jossa on bonuksena molemmilta
yksi ylimääräinen suoritus.
Tuukka Termonen - 27.1.2009
THE COFFINSHAKERS
Dark Wings Over Finland MCD
 Graveless
Spirits #2:
Graveless Spirits #2:
The first time I ever heard about The Coffinshakers was on the old Suomi Finland Perkele-board (SFP was, at the time, the biggest Metal Magazine in Finland), probably around the time when the original Dark Wings Over Finland was released, and I was a bit confused about why so many Metalheads were almost fanatic fans of, of all things, a Countrygroup. This was way before I was into any sort of 'billy, and it just didn't make sense to me. Well, fast forward a few years into 2007 and I've just about forgotten this band. That is, until this CD fell down the mailbox and I remembered the odd name of the album ("Dark Wings Over Finland" and they're from Sweden. What the fuck?) and the band.
And now I no longer wonder. Popping Dark Wings into the CD player was a revelatory experience; The Coffinshakers have earned their cult status with not only a hilariously morbid imagery, but even more by sheer musical quality. The sound of the band is a combination of Country, good ol' Rock 'n' Roll and the atmosphere from old Hammer horror-movies, like what it's sound like if a group of vampires played Sun-era Johnny Cash with an unhealthy dose of primitive Rock 'n' Roll and Rockabilly thrown in; combined with the very charismatic and powerful vocals of Rob Coffinshaker and a knack for writing awesome songs, this is definitely a band and release who deserve every bit of respect and status they've garnered over the years. Being a compilation, Dark Wings Over Finland cuts through the bands' career like a knife in soft flesh, with the songs ranging from 1996 to 2001. Still, this is a consistent package with bond the sound and the style of the band undergoing no major changes from the oldest songs to the newest. And as for quality, no big jumps here either; my two favourite tracks off this disc are Until the End from 1998 and Bad Dreams, Baby from 2001. The latter of these is a Rock 'n' Roll-tune to die for… any old Rock 'n' Roll legend would have been proud to pen this song!
Heck, I guess there's no better recommendation I can give this: even my girlfriend, who fucking hates all Country, admits this ain't all bad and that The Coffinshakers have a few good songs. And, you know, that's a lot coming from her! My assessement of this disc is a lot more positive: this is nothing short of a small-scale classic. Great songs, great atmosphere and so very damn fun! Buy now, or regret later.
Imperiumi:
The Coffinshakers on varsinainen marginaalibändi: toiset varmasti
vihaavat, toiset jaksavat nauttia yhtyeen niksistä eli synkeämielisen
countryn ja kauhutarinoiden ristisiitoksesta oman aikansa ja toiset
taas omistavat koko elämänsä ja verivarastonsa näille
Ruotsin länkkärivampyyreille. Vanhaa klisettä käyttäen
voi siis sanoa, että bändi ei jätä ketään
kylmäksi.
Musiikki on kuitenkin varsin helpostisulavaa. Jo aikoinaan Solardiskin
julkaisema Dark Wings over Finland rullaa kepeän hurmaavasti eteenpäin,
ja rautalankamelodiat ja rennot rumpukompit ottavat kuulijan hellävaroen
kyytiinsä. The Coffinshakersin vahvuus onkin yhtyeen aitous: bändi
ei yritä turhinpäin tunkea mukaan vaikkapa metallin kirskuntaa
ja kauhutematiikan ylilyöntejä vaan hoitaa homman vakavalla
naamalla – vaikka kalpeiden kasvojen takaa varmasti sisäinen
virne löytyykin.
Tietenkin voi kysyä, mikä sitten erottaa The Coffinshakersin
tavallisista country/rockabilly-yhtyeistä. Erot ovat pienet, mutta
onneksi tämä yhtye osaa repiä instrumenteistaan tavallista
kiihkeämpiä ja mielipuolisempiakin rytmejä, kuten hektinen
Pale Man in Black osoittaa. Rauhallisemmat kuoloballadit sopivatkin
sitten hyvin näiden nopeiden rallien sekaan tunnelmaa ja pulssia
tasaamaan – ja tuskinpa The Coffinshakers olisi The Coffinshakers
ilman Rob Coffinshakerin matalia laulutaajuuksia ja säräyteltyjä
ärriä.
The Coffinshakers on siis oma itsensä, ja vain mielipiteet vaihtelevat.
Joskus bändi tuntuu liian pitkälle viedyltä vitsiltä
– etenkin silloin, kun biisimateriaali kääntyy Kari
Tapio -henkiseksi viiden pennin jollotukseksi – mutta yhtyeen
konsepti on sen verran omaperäinen, että pakko tästä
on ainakin jollain tasolla tykätä.
26.09.2007, Antti Klemi (8/10)
Rytmi 7/2007:
Klassikko-ep:n toinen tuleminen haudan takaa.
Alunperin vuonna 2001 Suomen markkinoille julkaistu 10-tuumainen sämpleri-EP
tekee nyt toisen tulemisen cd-muodossa, varmastikin aiemmin tänä
vuonna haudasta nousseen Coffinshakersin herättämän kiinnostuksen
takia. Niille joille tuo levy ei ole tuttu: mars kauppaan, sillä
levyltä löytyy tämän loistavan bändin keskeisimmät
klassikot, aina debyyttisingleä myöten.
Ja jos et vieläkään niin vakuuttunut, niin muista että
psykobilly-bändiksi Coffinshakers on soundiltaan ihastuttavan perinteinen:
tältä kuulostaisi Johnny Cash, jos olisi kaikesta huolimatta
joutunut helvettiin. Vakaata ja synkkää, mutta aina askeleen
edellä pahimpia kliseitä. Yksi piste pois sen takia, että
ainoa oikea formaatti tälle musiikille on kuitenkin kymmenen- tai
seitsemäntuumainen vinyylilevy. -Jean Ramsay-
Toinen Vaihtoehto (2007):
Mitä perkelettä? Vanhasta iskelmärokista ja länkkäritunnelmista
versoavaa musiikkia synkeillä sanoituksilla tarjoileva The Coffinshakers
hämmentää. Mutta mutta: ensikuuntelun jälkeen kokonaisuus
tuntuu jopa suorastaan pirteältä, joka adjektiivina on varmaankin
vähän harvinaisempaa laatua jossain määrin goottiskeneen
kytketylle bändille. Mistään ylihilpeästä pimputtelusta
ei kuitenkaan ole kyse, mutta ei tätä myöskään
soisi laskettavaan monotonisten murjottajien joukkoon. Coffinshakersin
fani varmaan käyttäisi mustaa lierihattua ja viihtyisi mielummin
ränsistyneessä autiokaupungissa kuin EBM-humpan keskellä
baarissa.
MCD:llä on kahdeksan biisiä ja levyn kokonaiskesto on rapiat
23 minuuttia - juuri sopiva annos tällaista tavaraa, enempi samalla
kaavalla voisi alkaa jo puuduttaa ja vähempi saisi vaan himoamaan
enemmän. Psychedelica Records on tehnyt melkoisen kulttuuriteon
julkaisemalla tämän kokoelman, jonka alkuperäispainokset
(neljä biisiä Primitive Art Recordsin kautta ja kolme Solardiskiltä)
on todennäköisesti myyty loppuun jo aikapäiviä sitten.
Kaikenlaisten 'billyjen kanssa flirttaileva soitanto yhdistettynä
synkeämpään laulantaan ja tummiin sanoituksiin tuo oivaa
vastapainoa tälle viime vuosina nähdylle ilmiölle, jossa
alakulttuurikeikoilla on soittanut ajoittain epäilyttävänkin
rokkenrollilta haiskahtavia yhtyeitä - asioita voi tehdä myös
näin, ja tämä kuulostaa allekirjoittaneen korvaan paljon
paremmalta. Vai onkohan tämä vanhan vihtahousun oma versio
Johnny Cashista?
Painos tuhat kappaletta eli tuskin tätäkään kovin
kauaa tulee myynnissä olemaan, nopeat pääsevät nauttimaan,
hitaat jäävät nuolemaan näppejään. Diggaan.
(Juha E.)
DERRIDA
Vastakirjoituksia LP
 Desibeli.net:
Suomenkielistä ärjy-hardcorea paukuttava viisikko on pistänyt vinyylilleen kaksitoista luentaa ”saksalaisesta maailmantuskasta ja teollisuuskaupungin angstista”, niin kuin levyn tekstisivulla seisoo. Valtaosaltaan meuhkassa on sen verran paljon lukemia mittarissa ettei sanomasta hirveästi selvää saa. Jotenkin pysyy kärryillä, kun ottaa sanalipareen tueksi… Biisien vaihdot hoidetaan ilman sen suurempaa suunnanvaihtoa. Välillä laulu rauhoittuu sen verran että sanojakin ilmaantuu huutamisen varjoista. Derridan tapa käyttää useampaa lauluääntä on selkeitä vahvuuksia. Tiukkuus ja energia on sitten toinen selkeä plussa. Sen yhden asian ympärillä pyöriminen ilman varianssia on sitten sitä puuduttavinta puolta. Tykitystä ja kiukkuista vaahtoamista.
Ehkä vahvimpia muistijälkiä jättää Vääristävien peilien kuningaskunta, jonka kertsissä on kieltämättä koukkua. Varsinaista erottuvaa kertosäettähän Derridakaan ei sen kummemmin harrasta, vaan mantrat vain joko jäävät korvaan tai sitten ei. Myös hivenen rauhallisemmin melankolisoiva Taivaspaikka katkeralle nousee esiin, ehkä juuri sen takia että siitä saa jotain selvää ilman apupapereitakin…Derridan suurin ongelma on että miten nousta esiin huutobändien valtavasta ja aika yksiulotteisesta joukosta? Perusasiathan bändillä kyllä on ihan kunnossa ja Vastakirjoituksia tykittääkin kelvollisesti. (**½)
Ilkka Valpasvuo - 24.3.2008
Noise.fi:
Hardcorea ja erinäisiä hevivaikutteita risteyttävän Derridan tekemisiä on tullut seurattua mielenkiinnolla parin vuoden ajan. Sokeat mantrat -demo ja Kuoleman makea tuoksu -kasetti olivat jo varsin vahvoja näytteitä viisikon osaamisesta. Sitä on myös tämä viiden pienkustantajan yhteisvoimin julkaistu debyytti-LP. Kahdestatoista raidasta noin puolet on aikaisemmilta pienjulkaisuilta tuttuja uudelleenäänitettyjä kappaleita ja puolet aivan uusia sävellyksiä.
Derridan keskeinen meriitti tällä metal- yms. coren määrittämällä aikakaudella on sorvata luonnollisella tavalla itsensä kuuloista meteliä, joka kaikessa epäsuhtaisuudessaan on hyvin kaukana maailmaa villitsevistä muodikkaista nykyfuusioista. Itse asiassa tässä on jotain äärimmäisen härmäläistä, ja joidenkin kappaleiden kohdalla lähennellään jopa suomihevin estetiikkaa. Pilke silmäkulmassa tai ei, mutta homma ei kyllä toteutukseltaan ole aivan loppuun asti viety. Vai pitäisikö päinvastoin sanoa, että asioita on viety vähän liiankin pitkälle?
Esimerkiksi uusitussa Sokeissa mantroissa puhtaat vierasvokaalit lurittava Tomi Pekkola saa lopputuloksen kuulostamaan Stam1nalta, mikä Lemin lauluveikkoja yhtään väheksymättä, on melkoisen epäonnistunut ratkaisu. Onneksi kappale on sen verran vahvasta materiaalista veistetty, ettei se aivan piloille mene. Taivaspaikka katkeralle taas on alkujaankin ala-arvoisen heiveröistä tekoa. Se tuo mieleen Kara-nimisen joensuulaisyhtyeen, mikä on kaikkea muuta kuin hyvä asia.
Levyä kuunnellessa toistuu usein ajatus, että varsinkin laulusovituksissa olisi pärjätty yksinkertaisemminkin eväin. Siitä huolimatta Vastakirjoituksia on suurilta osin toimivaa pauketta. Aiemmin kuulemattomista kappaleista parhaimmistoa edustaa ärhäkkä Delirium ja väkevä aloitusraita Myrskyn silmässä. Muuten nämä uudet tuotokset eivät onnistu vakuuttamaan vanhempien sävellysten tavoin. Kuoleman makea tuoksu, Kasvu ja ytimekäs Pieni ihmissuhdelaulu ovat kaikki loistavia esityksiä. Jälkimmäinen sisältää myös levyn oivallisimman sanoituksellisen koukun: Ei rakkaus koskaan kuole, se vain muuttaa muotoaan.
Yhtye on nimetty kuuluisan dekonstruktivistin mukaan, mutta ei sanoituksia kestä suoranaisesti filosofisiksi väittää, vaikka niissä jonkin verran pohdiskelua maailman menosta onkin. Parhaimmillaan laulutekstit ovat kun ne käsittelevät asioita suorasukaisesti henkilökohtaisella tasolla. Pimeissä paikoissa käydään mutta sen myötä opitaan asioita ja kehitytään ihmisinä. Atte Häkkisen hivenen epätoivoisuutta henkivä huutolaulu onkin omiaan välittämään tekstien tunnesisällön.
Kun Vastakirjoituksia julkaistiin helmikuussa olivat odotukset korkealla. Osittain se myös lunasti ne, mutta alkuinnostuksen jälkeen levystä ei muodostunut sellaista tapausta jonka sen olisi toivonut olevan. Silti, tarkistettavan arvoinen tapaus. Toista samanlaista ei nimittäin ole. (3/5)
Tom Sundberg - 27.5.2008
THE DWYERS
s/t 7"EP
 Lammas-zine:
Terveisiä Suomen perseenreiästä!
Tämän kohteliaan tervehdyksen meille lähdettää
The Dwyers, jonka kotikaupunki on kuinka ollakaan Turku. Yhtye on muotoutunut
erinäköisten projektien kautta ja on perustettu vuonna 2007.
Mitään rookiesoittajia tämän yhtyeen jäsenet
eivät siis ole. Viime vuonna yhtye ehti julkaista ensimmäisen
seiskatuumaisen ja tällä hetkellä The Dwyers on miehistönvaihdoksen
jälkeen valmistelemassa ensimmäistä pitkäsoittoaan.
Yhtyeen seiskalta löytyvät lontoonkieliset kappaleet Betty
Sue, Until the End, Nothing to Lose ja Giggling Faggots. Itse tykästyin
kolmeen ensinmainittuun kipaleeseen. Neljäs biisi tuntui hieman
irralliselta, mutta ei senkään tarvitse hävetä katu-uskottavuuttaan.
Soitto on tarkkaa ja tylyä punkrokkia, johon vokalistin kähinä
sopii kuin nyrkkirauta kouraan. Erityisesti panin merkille rumpalin
tiukan kompin ja nakutuksen. Ensimmäinen vertauskohta löytyi
myös kotimaisesta The Heartburnsista, jossa yllätysyllätys
3/5 The Dwyersin miehistöstä on aiemmin soittanut. The Heartburns
kuuluu suosikkeihini ja sellaisen sain juuri myös The Dwyersista.
Tämän laitan seuraavan kerran soimaan, kun otan kotisohvalla
kaljaa ja mietin ympärillä olevan maailman synkkyyttä.
Biiseistä välittyy elämän kovuus, jonka nyrkiniskuista
aiheutuneita arpia nuoleskellaan vitutuksen vallassa kadulla kävellen.
Vaimon tai tyttöystävän poistuminen elämästä
unohtuu, kun tämän on kuunnellut. Ellei sitten se entinen
parempi puolisko ole vienyt levysoitinta matkassaan.
Lauri Lehikoinen, perjantaina, 6. helmikuuta 2009 (8/10)
RUMBA (23-24/08):
The Dwyers ei ole sama asia kuin chicagolainen Dwarves, vaikka nimet
äkkiseltään samalta näyttävätkin. Suurimman
osan ajasta Dwyers kuulostaa kotimaiselta The Heartburnsilta, mikä
johtuu yksinkertaisesti siitä, että bändissä soittaa
kolme viideosaa Heartburnsin vanhasta miehistöstä. Mikään
köyhän miehen pastissipoppoo Dwyers ei kuitenkaan ole, sillä
turkulaispunkkareiden debyytti-ep on loistava yhdistelmä iskeviä
sointukulkuja ja hienoja melodioita - tietysti säröpedaali
pohjassa soitettuna. Nothin' to Lose ja Betty Sue voidaan julistaa kulttiklassikoiksi
jo nyt. 4/5
Mervi Vuorela
HEMMINKI P.
Bronson MCD
Mutiny! #11 (1999):
Eihän Hemminki P. mikään maailman omaperäisin ilmiö ole, mutta sen esittämä vivahteikas punkrock on kuitenkin perkkeleen hyvää, sillä koskaan ei voi olla liikaa Dickies-vaikutteisia orkestereita.
"Bronson" on kaikinpuolin harppaus eteenpäin edellisestä CDepstä, mutta vieläkin löytyy paranneltavaa. Ensimmäisenä kai tulisi mielee laulu, ainakin näin levyltä kuunneltuna ne rankat osat eivät oikein tahdo vakuuttaa.
Joko herra ei huuda keuhkojansa pihalle kunnolla tai sitten se ei vain luonnistu, koska pahimmillaan tulee mieleen pahamaineinen ja muutenkin evil Pate Mustajärvi.
Parhaimmillaan Pervo on taas niissä hiukan melodiantapaisissa kohdissa, mikä taas on mielestäni juuri se mikä bändissä viehättää. Siis äijä yrittää tosissaan laulaa melodiaa, mutta kun ei siihen täysipainoisesti kykene.
Se on juuri sitä oikeaa pnukrokki-laulantaa, mitä vaikkapa joissan Lazy Cowgirls, X- (Australia) tai juuri Dickies-orkestereissa kuulee. Mainoksissa on kovasti tuuletettu HP:tä jonain psykedeelisenä punkkina, mutta ei kai parit kitaraefektit ja urut sitä tee.
Perkele, saavat vielä jonku Suomen Kulasheikkeri-kasteen, sittenhän ei ole enää kellään hauskaa.
Raine Liimakka
NAZI DEATH CAMP
We’re Not Special, Just Retarded 7"EP
 Razorcake:
Finnsh punk band that is having fun rehashing the more rudimentary elements
of the genre. They write dumb songs about such things as: killing people
they hate, retards killing people, having dementia, and being a drunk.
It’s all pretty fuck-you-I-don’t-give-a-fuck, distorted
punk rock—except the last song of side B titled "Retard Violence"
has this really warm, soothing guitar solo. I don’t think it really
fits, but it sounds really nice. –Daryl (Psychedilica)
Toinen Vaihtoehto #209 (2007):
Rujoa lo-fi-punkrockia Heartburnsin tyyliin, siis sekä musiikillisesti
että sanoituksellisesti, piisien nimet kun ovat Baby I’m
An Alcoholic, Dementia, I’m Gonna Kill You ja Retard Violence.
Ramones on tehnyt aikoinaan raamit ja Nazi Death Camp täyttää
ne, muttei käytä onneksi ihan samoja pensseleitä. Simppeliä,
niin simppeliä, mutta jotenkin kummasti silti kuulostaa paremmalta
useamman kuuntelukerran jälkeen. Kumma juttu. Kai se johtuu siitä,
että piisit ovat oikeasti hyviä, parempia kuin ensikuulemalla
edes arvaisi. Mitään sanomaa tästä on turha etsiä,
mutta juuri sitähän monet musiikista etsivätkin. Kakkiksen
ja Heartburnsin ystävät eivät tietenkään voi
olla pitämättä tästä, sehän nyt on jumalauta
selvä. Ja tämähän selvästi viihtyy meikäläisenkin
levylautasella jopa siihen malliin, että se pitää houkutella
sokerilla pois.
www.psychedelica.fi (AH)
NAZI DEATH CAMP
The Complete Mongo Punk Sessions CD
 Desibeli.net:
Hyvin rupisella laululla varustettua tiukkaa punkrock-sahaa paahtava Nazi Death Camp on mm. Kakka-Hätä 77:sta ja The Heartburnsistä tutun Teemu Bergmanin ja Damn Seagullsin soulahtavan rock-ilmaisun revittelyyn vaihtaneen Töni Köskisen uusi nelimiehinen yhtye. Tai uusi ja uusi. Tälle 18 kappaleen kokonaisuudelle on koottu herrojen aiemmin seiskoina julkaistut keräilykappaleet, joten ihan puskista nyt ei olla tulossa. Jonkinlaista kuhinaa bändi on osakseen kerännyt, luonnollisesti herrojen aiempien orkesterien pohjalta mutta myös alusta asti tarttuvilla biiseillään. Ja pidemmälle mentäessä nimenomaan niillä.
Rosoisen punk-kaahauksen sarjassa herra Bergman on kyllä tässäkin kokoonpanossa hyvässä terässä. Nelikon mongo-punk menee ohi iloisesti, rehvakkaasti ja vauhdilla, paikoin lähes leppoisasti torvimausteineen, toisessa kohtaa taas syvässä etukenossa rähisten. Beibi oon alkoholisti, Presidentti on kuollut ja Saatana sanoo Tapa kertonevat jo nimillään yhtyeen aihepiireistä. Kuolema vierailee muodossa jos toisessa tematiikassa, mutta oikeilla kuolonleireillä ei silti pyöritä. NDC on mielenkiintoinen punk-bändi, ja Bergman joukkoineen hallitsee tässäkin yhtyeessä koukukkaan paahdon luomisen. Silti ihan esimerkiksi Kakkahädän tapaan tämä levy ei vielä imaise mukaansa. Toki jos hyvin rullaava aivoton punk-paahto on juuri se mitä haluisit kuulla just nyt, niin pistä Mongopunkkia lautaselle ja vatkaa!
Ilkka Valpasvuo, 16.4.2009 (3.5/5)
Lammas-zine:
Tervetuloa natsien kuolemanleirille! Ei ole mitään syytä kuvitella, että yhtyeellä olisi mitään kansallissosialistisia tai oikeistolaisia taipumuksia. Kyseessä on älyvapaa nimitys, jolla saadaan aivan varmasti kukkahattutädit hyppäämään kattoon kakkukahvikesteillään. Ei ole olemassa siis parempaa nimeä yhtyeelle kuin Nazi Death Camp.
Suomalaiseen punkmeininkiin mahtuu monenlaista yrittäjää, mutta tämä yhtye tarjoaa tästä ylivoimaisesti parhaan päivityksen. Mistään muusta ei tarvitse tietää mitään. NDC:stä tulee hetkittäin mieleen brittilegenda The Adverts, mutta suurimmalta osalta kuolemanleiriläiset ovat saaneet kuulostamaan tuotoksensa omalta itseltään. Nazi Death Camp on onnistunut luomaan yksinkertaisilla asioilla levyllisen biisejä, jotka kaikki eivät kuulosta samalta puurolta, mutta eivät myöskään ole liian toisistaan poikkeavia. Pähkinänkuoressaan tämä levy on sekoitus punkrokkia, hc-punkkia ja rökkänrollia.
The Complete Mongo Punk Sessions on kauan odotettu julkaisu, joka ei tule pettämään missään vaiheessa. Mutkiin mennään kovaa ja aggressiivisesti. Niistä päästään pois siipirikkonakin, mutta meno jatkuu. Kunhan muistaa, että emopojat ovat homoja ja saatana käskee tappamaan.
Lauri Lehikoinen, 20.toukokuuta 2009 (10/10)
RUMBA (08/2009):
"Vitunmoista pörinää"
Viime vuoden parhaasta kotimaisesta rocklevystä vastasi Teemu Bergmanin The Heartburns ja sama mies taitaa hoitaa homman kotiin tänäkin vuonna. Bergmanin rikostovereita Nazi Death Campissa ovat entinen Damn Seagulls-basisti Töni Köskinen sekä pari muuta ukkoa, ja resepti on sama: vittumaista punkrockia ilkeällä soundilla ja aika helvetin nopeasti.
The Complete Mongo Punk Sessions on kokoelma seiskatuumaisia vinyylisinkkuja, joita on tullut kuin sieniä sateella. Tämä heijastuu myös kokonaisuuteen, joka on Heartburnsia monipuolisempi - superlyhyiden hittirallien, kuten klassikoksi jo syntyessään nousseen I Got Problemsin ohella löytyy saksofonilla varustettua surffiraitaa ja The Heartbreakers-tyyppistä katurockia.
Luultavasti tarkoituksella miksaus on vedetty purkkimaiseksi ja laulu on tuupattu pintaan, mikä ei aina palvele biisejä kovin hyvin. Silti, aivan törkeä levy jälleen kerran!
Markku Roinila (4/5)
Vertigo-netzine:
Ydinkysymys: Juodaanko pari olutta ja soitetaan jotain?
Tämä punk ei ole vihaisten nuorten miesten musiikkia, vaan pikemminkin iloisen kaveriporukan välittämää huoletonta fiilistä. Nazi Death Campin esikoinen on pirteä tulokas, eikä tunnu ottavan itseään liian vakavasti.
Punkille tuttuun tapaan kappaleet ehtivät loppua ennen kuin niihin kyllästyy. Miksipä venyttää minuutteja turhan pitkiksi, jos olennaisen voi kerran rykäistä alle kahteen minuuttiin. Kahdeksantoista raidan jälkeen on hieman tuupertunut ja hengästynyt fiilis. Toivottavasti keikoilla kappaleiden välit ovat pitempiä, muuten punkkareilta loppuu kunto.
Suomenkielistä huutoa kuullaan vain alle minuutin verran, ja tämäkin kielenvaihdos olisi voinut jäädä huomaamatta, ellei kappaleen nimi sattuisi olemaan Ankee aamu. Suomea tipahtelee kyllä kappaleiden lopussa, kun nauhoitus on muka vahingossa jäänyt päälle ja tallentanut soittajien kommentit. Kikkailua tai ei, ainakin kommenteista tulee välitön ja mutkaton tunnelma, kunhan tässä omaksi huviksi vähän soitellaan. Ja avausraita Baby I’m an Alcoholicista asti juodaan olutta ja röyhtäillään.
It’s Wartime, Baby! yltyy svengaamaan taustalaulukuoron ja torvien tahtiin, vai mikä pasuuna se nyt onkaan. Nazi Death Camp ei ole punkia rujoimmasta ja yksinkertaisimmasta päästä ja pystyy siksi nappaamaan mukaansa kuulijoita muidenkin genrejen laitamilta. Soitto ja asenne eivät kuitenkaan valahda pehmoilun puolelle. Enää ei tarvitse ihmetellä, miksi basisti Töni Köskinen erottui joukosta entisen yhtyeensä Damn Seagullsin kanssa keikkaillessaan.
The Complete Mongo Punk Sessions –levy on tehty kotistudiomeningillä, minkä huomaa äänenlaadussa. Ajoittain kuppainen rätinä ärsyttää, kun joutuu pinnistämään erottaakseen kitaran bassosta. Mutta sävyeroilla ja nyansseilla hienostelu ei tällä levyllä ole tarkoituksenakaan. Pikemminkin bändi onnistuu välittämään treenikämpän hienhajun kuuntelijan nenään asti, joten kelpo työtä.
Annastiina Airaksinen, 11.5.2009 (3/5)
REJECTED / WORTH THE PAIN
split 7"EP
 Lammas-zine:
Tätä mielenkiintoista splittiä odoteltiin kuin housuja
laskevaa. Ensinnäkin se kiinnosti siksi, että molemmat bändit
ovat suomalaisia. Itse aina innostun kotimaisesta tuotannosta, koska
se viestii jatkuvuudesta ja siitä, että pääsee nuolemaan
perseitä. Mielenkiintoa lisäsi myös se, että splitin
bändit ovat tyyliltään varsin erilaisia, ja molemmat
genret putoavat meille kovasti ja levyn kansitaidekin on mallikelpoista.
Splitin biisit on nauhoitettu viime kevät talvella, joten kyllä
tätä onkin jo ehditty odottelemaan... kuten tätä
arviotakin...
Aloitetaanpa Rejectedistä, Suomen tämän hetken kovimmasta
katupunkryhmästä. Mitäpä tähän voi muuta
sanoa, kuin että linja pitää eikä bändi petä
tälläkään kertaa. Kolme helvetin tarttuvaa punkrock
kappaletta, joita on tullut kuultua jo bändin live-esiintymisillä.
Kuten tämän tyylisiltä bändeiltä on totuttu
kuulemaan, eivät sanoitukset ole kovinkaan syväluotaavia tai
omaperäisiä, mutta ainakin ’The Town Of The Linden’
saa hatun noston meikältä, vaikken Lappeenrannasta olekaan.
Tälläiset nurkkapatriootiset biisit ovat aina tervetulleita,
oli bändi sitten jostain takahikiältä tai ei. Ei sitä
aina tarvitse olla suurkaupungin kämäsestä lähiöstä
tunteakseen ylpeyttä omasta kotikylästään. Ja kun
muiden juntiksi dissaaminen jätetään pois, se osoittaa
vain tervettä itsetuntoa. Kolmanteen ja viimeiseen biisiin sanoja
ei kansista löydy, muttei väliäkään, musiikki
puhuu puolestaan. Rock!
Worth The Pain edustaa levyn hardcore-osastoa. Bändi esittää
ensimmäisellä ”oikealla” julkaisullaan pari biisiä,
joista ainakin ’Worth The Pain’ on jo demovaiheesta tuttu
revitys. Kipale toimii oikein kivasti, varsinkin metalcorelle vähän
epätyypillisemmät, punkhenkiset riffit tuovat mukavasti omaa
ilmettä saundiin. ’The Power Of Conviction’ on myös
väkevää peruspaahtoa, vaikkei aivan edellisen hitin tasolle
ylläkään. Saundit ovat niin kohdillaan kuin vinyylillä
vain voi olla, ainoan ongelman levyllä muodostavat laulut. Toinen
vokalisteista vetää vähän hapettomalla kurkkuäänellä,
eikä sitä meinaa aina kuulla, ja toinen yrittää
puoliväkisin olla brutaalimpi kuin oikeasti onkaan. Rentoutta siihen
huutoon, niin kaikki alkaa olla kohdillaan, sillä bändin soitto
noin yleisesti on vankistunut ja biisit saaneet roimasti omaa ilmettä
sitten ensidemon.
Kelpo esitys molemmilta bändeiltä, joka kestää myös
kansainvälisen vertailun. Suosi siis suomalaista, hanki tämä
väsyneen belgialaisaktin sijaan! Splitti on varsinkin punkinräimeestä
ja tiukemmasta tuuttauksesta tasapuolisesti innostuneille oivallinen
kompromissiratkaisu!
Sauli Hirvonen, lauantaina, 17. tammikuuta 2004
Face Up to It # 1
A true quality release! Two bands from Lappeenranta (53 postal
code region) doing different material compared to each other. Rejected
starts off with three street punk not unlike Cock Sparrer or Bruisers.
Very good! Now they could really get a record deal from TKO or Beer
City or any other shite American so called street punk labels.
Worth The Pain are a metalcore band with dual singers and do their
job quite well too, although I think metalcore bands should go with
the hi-fi sound and the million dollar production to make it sound right.
Maybe the seven inch format doesn't do justice quite for them.
The first song is great altogether, a strong trash metal riff, two
verses and choruses and then a hard fucking breakdown. The band can
obviously handle their instruments, the other song isn't nearly as strong
as the first one, it starts off with a nu-metal riff and the continues
with a too obvious riff and a second class double bass drumming, so
both bands, make a couple songs more like the first one and then make
your own extended play disc. TL
THE SÖRSSELSSÖNS
s/t 7"EP
 Tuhma-netzine:
Nyt mennään eikä meinata! Homman nimi on spedepunk kuten
nokkelimmat bändin nimestä oivaltavatkin. The Sörsselssöns
paahtaa menemään sellaisella vimmalla heti avausbiisi Sörsselssönissä
(joka on muuten cover Motörheadin nimibiisistä, niinpä
tietenkin!) ettei paremmasta väliä. Soitto on tiukkaa disbeat-rappausta,
joka ei turhia hengähdystaukoja suo. Mutta eipä tarvitsekaan.
Noin kymmenen minuutin tiiviin rykäyksen jaksaa kuunnella läpi
vaivattomasti. Pitkäsoitto olisi jo asia erikseen. Biisien välit
on tupattu täyteen pätkiä Uuno Turhapuro -leffoista.
Biisien nimet ja sanoitukset ovat luonnollisesti suoraan Turhiksista
innoitteensa saaneita: Esson baari, Perintöä odotellessa,
Vappukeesi, Lottovoittaja ja niin edelleen. Musikanteilla on kaiken
lisäksi Uuno-look verkkopaitoineen ja aurinkolaseineen. ”Sil"
tappaa”. The Sörsselssöns on vitsibändien aatelia.
Tätä vitsiä ei toivoisi kuitenkaan yhtä pitkäksi
kuin Eläkeläisten. Ei sillä, Eläkeläisten yksi
vitsi on toiminut hienosti kaikki vuodet. Jos bändi kuopattaisiin
nyt, niin ainakin minä tanssisin haudalla. Mutta hetkinen, yksi
keikka pitää nähdä ennen niitä kuoppajaisia!
Jouko Lehtinen (4.5/5)
THE SÖRSSELSSÖNS
The Ace of Spedes 7"EP
 RUMBA
(4/2009):
Tämä on kenties nerokkain konsepti koskaan! The Sörsselssönsin
tyylilaji on spedepunk: biisien keskiössä ovat Spede ja kumppanit
eli tarinan miehistä, jotka tunsivat Uuno Turhapuron. Meiningeissä
hilataan kaljapulloja lipputankoon, nojaillaan autokorjaamolla ja pelaillaan
Speden spelejä. Onhan tämä seiskatuumainen vedetty vähän
lussusti, mutta kyllä tätä mieluummin kuuntelee kuin
menee appiukolle töihin. Ja laulajalla on tatuoituna otsaansa ÄPÄRÄ.
Kruunalla vihaan, klaavalla arvostan. Kruuna: arvostan.
Juhana Hurula (4/5)
VENE
Ihmisten Naamaan CD
 Desibeli.net:
Osuvasti terapiaryhmäksi itseään kutsuva VENE kertoo nettisivuillaan kuulostavansa samalta kuin Egotrippi. Kommentti on ehkä kieroa huumoria tai puhdasta vittuilua, sillä totuus ei juuri voisi olla kauempana. Oulussa vuonna 2003 toimintansa aloittanut yhtye kun sylkee albumin nimen mukaisesti ihmisten naamaan aggressiivista ja vihaista autotallisäröä, jossa Radiopuhelimien uhkaavuus kohtaa Funin äkkiväärän juoppohulluuden.
VENEen pariminuuttiset biisit saavat kuitenkin vain pari kertaa oikealla tavalla häiriintyneeksi, sillä muuten yhtyeen temput on hyvin nopeasti nähty ja koettu. EP:n mitassa hc-painotteisen metelin vielä sietää mukavasti, mutta pitkäsoiton mitassa liika on liikaa. Yhtyeen kitaristi/huutaja Lassin kynäilemät sanoitukset tulvivat väkivallan purkauksia, mielenterveysongelmia, kirosanoja sekä katkeruutta ja vihaa, mutta onneksi myös oivaltavan määrän (itse)ironista huumoriakin. Viimeksi mainitusta hyvänä esimerkkinä toimii Rakkausrunot.fi-kappaleen tekstikohta: ”No hei, vitun runopoika, eikö tyttöasiat oikein luista? Pimeän huoneesi kätköissä pidät ittees kädestä, kun taivaalla tuikkii tähdet ja radio tuuttaa Curee”.
Tänä kuoliaaksi tuotetun musiikin aikakautena on kuitenkin vilpittömästi nautinnollista kuulla musiikkia, joka kumpuaa aidosta tunteenpalosta. Parhaiten VENEen kantaaottava raivo tulee esille biisikaksikosta Oikeeta musiikkia ja Vässykkä, joilla trio löytää viiltävästi itseilmaisunsa päämäärän.
Otto Suuronen, 15.5.2009 (2.5/5)
|
